Kuvaus: Himankissa
Himankissa on Suomessa kehitetty kissarotu, joka tunnetaan lempeästä ja ystävällisestä luonteestaan. Rodun alkuperä juontaa juurensa Pohjois-Pohjanmaan Himangan alueelle, mistä se on saanut nimensäkin. Himankissat ovat keskikokoisia, jänteviä ja niillä on puolipitkä, silkkinen turkki sekä usein valkoisia ja harmaita tai ruskeita merkkejä. Ne ovat seurallisia, älykkäitä ja sopeutuvat hyvin erilaiseen elinympäristöön, olivatpa ne sitten omakotitalossa tai kerrostalossa. Himankissat ovat rauhallisia, mutta leikkisiä ja tulevat yleensä hyvin toimeen lasten sekä muiden lemmikkien kanssa. Ne ovat myös tunnettuja kehräyksestään ja vahvasta kiintymyksestään omistajiinsa. Tämä rotu sopii niin ensikertalaisille kissanomistajille kuin kokeneemmillekin kissaihmisille.
Ominaisuudet
Himankissa, tunnettu myös kansanomaisella nimellään "Himangan maatiaiskissa", on harvinainen suomalainen kissarotu, jonka juuret ulottuvat Pohjois-Pohjanmaan alueelle erityisesti Himangan seudulle. Tämä rotu on sopeutunut vaativiin pohjoisiin olosuhteisiin ja sillä on tyypillisesti paksu, vedeltä ja kylmältä suojaava turkki. Himankissan turkin väri vaihtelee, mutta yleisimmin tavataan erilaisia harmaan ja ruskean sävyjä, usein raidallisia eli tabby-kuvioita. Rotu tunnetaan lujatekoisesta ja lihaksikkaasta vartalorakenteestaan, joka auttaa sitä selviytymään luonnonoloissa.
Himankissan luonteessa korostuvat itsenäisyys ja älykkyys. Nämä kissat ovat usein varautuneita vieraita kohtaan, mutta omistajiensa kanssa ne muodostavat vahvan ja lojaalin suhteen. Himankissat ovat aktiivisia ja leikkisiä, joten niille on hyvä tarjota virikkeitä ja mahdollisuus ulkoilla, jos se on turvallista. Ne saattavat olla rohkeita saalistajia ja taitavia hiirikissoja, mikä on peräisin niiden maatilataustasta. Kuitenkin Himankissa osaa myös rauhoittua ja viihtyy sylissä tuttujen ihmisten kanssa, vaikka se yleensä säilyttää arkuuden uusia asioita kohtaan.
Terveysominaisuuksiltaan Himankissa on maatiaiskissoille tyypillisen kestävä ja pitkäikäinen rotu. Sillä ei tunnetusti ole merkittäviä perinnöllisiä sairauksia, mikä selittyy sen laajalla geenipohjalla ja luonnonkissamaisella taustalla. Perushoitona riittää säännöllinen turkin harjaus erityisesti karvanlähtöaikoina sekä rokotukset ja madotukset. Koska Himankissalla ei ole jalostukseen perustuvia ominaisuuksia, sen käyttäytyminen ja ulkonäkö saattavat vaihdella enemmän verrattuna tarkemmin määriteltyihin rotukissoihin.
Yhteenvetona Himankissa on hieno esimerkki Suomen kotikissojen monimuotoisuudesta, ja sen säilyttäminen kertoo arvostuksesta suomalaista eläinperintöä kohtaan. Himankissa soveltuu parhaiten maaseudulle tai rauhalliseen ympäristöön, missä se voi toteuttaa luonnollisia vaistojaan ja tarjota omistajalleen uskollista seuraa.
Ulkonäkö
Himalajankissa on ulkoisesti erittäin elegantti ja näyttävä rotu, joka tunnetaan erityisesti pitkästä ja ylellisen tuuheasta turkistaan. Himalajankissan turkki on silkinpehmeää, ja se vaatii säännöllistä harjausta takutumisen estämiseksi. Rotu on luotu risteyttämällä persialaiskissa ja siamilaiskissa, minkä ansiosta sillä on sekä persialaisen pörröinen turkki että siamilaisen väritys, ns. pointtiväritys. Himalajankissan keho on erittäin tukeva ja lihaksikas, mutta silti pyöreän muotoinen. Pää on myös pyöreä, ja kuonon muoto vaihtelee joko lyhyen pyöreästä hieman pidempään riippuen kasvatustyypistä.
Kasvot ovat hyvin ilmeikkäät, suuret ja pyöreät silmät yleensä kirkkaansinistä sävyä. Korvat ovat pienet, pyöristyneet ja asettuneet matalalle pään sivuille. Nenä on lyhyt ja leveä, muistuttaen persialaisen nenää. Häntä on tuuhea ja suhteessa vartalon kokoon lyhyehkö.
Himalajankissan turkin pohjaväri on yleensä vaalea, joko valkoinen tai kermanvärinen. Ruumin äärialueilla, kuten kasvoissa, korvissa, tassuissa ja hännässä, on tummempaa väriä, esimerkiksi ruskeaa, harmaata, sinistä tai suklaanruskeaa. Näitä värisävyjä kutsutaan point-väreiksi, ja ne muistuttavat siamilaiskissojen väritystä. Näiden värikontrastien ansiosta Himalajankissa on erittäin tunnistettava rotu.
Himalajankissa on keskikokoinen tai suuri kissa, jonka paino vaihtelee yleensä 3,5–6 kiloa. Sekä uroksilla että naarailla vartalorakenne on samaan aikaan vahva ja pyöreä, ei kuitenkaan lihava. Jalat ovat lyhyet ja vahvat, käpälät pyöreät, ja niissä on runsas karvoitus. Kokonaisvaikutelma Himalajankissasta on arvokas ja viehättävä.
Rodun ulkoisessa olemuksessa yhdistyvät persialaisen kissan ylellinen turkki ja siamilaisen elegantti väritys. Himalajankissa onkin ulkonäkönsä puolesta todellinen katseenvangitsija, jonka hohdokas ulkonäkö ja sulavat liikkeet tekevät siitä suositun näyttelykissan.
Historia
Himankissa on suomalainen kissarotu, jonka historia juontaa juurensa Pohjanmaan rannikolle, erityisesti Himangan alueelle. Rotu sai alkunsa 1900-luvun puolivälissä, vaikka tarinoita paikallisista erikoisista kissoista tunnetaan jo paljon aiemmilta vuosisadoilta. Alun perin Himankissa on ollut maatilojen yleinen kumppani, arvostettu erityisesti hyvien hiirikissojen ominaisuuksiensa vuoksi. Paikallinen ilmasto sekä pohjoissuomalaiset olosuhteet vaikuttivat rodun kehitykseen: Himankissat kestivät hyvin kylmää, niiden pohjavilla oli tiheä ja ne oppivat liikkumaan tehokkaasti sekä maalla että lumessa.
Rotumäärittely alkoi virallisemmin vasta 1980–1990-luvuilla, kun paikalliset kissaharrastajat ryhtyivät keräämään tietoa tyypillisistä Himankissan piirteistä sekä sukulinjoista. Rotu tunnistetaan nykyisin keskikokoisesta, lihaksikkaasta vartalosta, puolipitkästä, vettä hylkivästä turkista sekä älykkäästä ja eloisasta luonteestaan. Luonteenpiirteissään Himankissa on ystävällinen, leikkisä ja helposti koulutettava.
Himankissan historiaan liittyy monia kiehtovia tarinoita siitä, miten tämä rotu on auttanut maatiloja selviytymään talven yli – kissat pitivät viljaladot ja navetat puhtaina tuhoeläimistä ja nauttivat samalla ihmisten seurasta. Rotu kehittyi osittain myös luonnonvalinnan kautta: vain vahvimmat, terveimmät ja sopeutuvimmat yksilöt selviytyivät Pohjanmaan armottomissa olosuhteissa.
Viime vuosikymmeninä Himankissa on saanut jonkin verran virallista huomiota ja se on hyväksytty pienimpien suomalaisten kotikissarotujen joukkoon. Yhä nykyään sen rotumäärittely ja ylläpito on pääasiassa paikallisten harrastajien vastuulla, eikä sitä tunneta laajalti kansainvälisesti. Himankissa on oiva esimerkki siitä, miten paikallinen ympäristö ja yhteisö voivat vaikuttaa eläinrodun kehittymiseen, ja se kuvastaa hyvin suomalaista kissakulttuuria.