Kuvaus: Kiiski
Kiiski (Gymnocephalus cernua) on pieni makean veden kala, jota tavataan laajasti erityisesti Suomessa ja Pohjois-Euroopan alueella. Kiiski tunnistetaan helposti sen vihertävänruskeasta värityksestä, pystyistä selkäevistään ja karkeasta suomupeitteestään. Sitä pidetään yleisenä onkikalana, vaikka se ei syötävänä erityisen arvostettu olekaan. Kiiski viihtyy erityisesti kirkkaissa, viileissä vesissä, joissa on mutainen tai hiekkainen pohja. Kiiski on ravintoketjun perustason kala, joka käyttää ravinnokseen hyönteistoukkia, äyriäisiä ja kalanpoikasia. Kiiski lisääntyy keväällä ja suuri määrä mätiä takaa kannan runsautta. Vaikka kiiskiä esiintyy paljon, se ei ole taloudellisesti merkittävä saaliskala, mutta tärkeä osa vesistöjen ekosysteemiä.
Ominaisuudet
Kiiski (Gymnocephalus cernua) on makean veden kala, jota tavataan laajasti Euroopan ja Aasian alueella, erityisesti Suomessa järvissä, joissa ja hitaasti virtaavissa joissa. Kiiski kuuluu ahvenkalojen lahkoon ja on ulkonäöltään helposti tunnistettava: sen vartalo on matala ja melko lyhyt, selkä on vihertävänruskea ja kyljet täplikkäät. Kiiskellä on selässään kaksi erillistä evää, joista ensimmäinen on piikikäs ja toisessa on pehmeämpi säde. Tyypillinen kiiski on 10–15 cm pitkä, mutta voi kasvaa jopa noin 20 cm:n mittaiseksi.
Kiiski viihtyy erityisesti sameavetisissä ja rehevöityneissä vesistöissä, missä vesi on melko matalaa ja pohjalla on runsaasti ravintoa, kuten hyönteisten toukkia ja pieniä selkärangattomia. Se on varsin sopeutuvainen laji, joka pystyy elämään sekä vähähappisissa että hieman saastuneimmissakin vesissä. Kiiski onkin merkittävä osa vesistöjen ekosysteemiä, sillä se toimii sekä saalistajana että saaliina monille suuremmille petokaloille.
Kiiskeä pidetään yleensä vähempiarvoisena ruokakalana, sillä sen liha on ruotoista ja suhteellisen vähäarvoista ravinnonlähteenä. Kuitenkin entisaikoina sitä on paikoin hyödynnetty ravinnoksi ja myös kalanviljelyssä, sillä kiiskestä voi valmistaa esimerkiksi kalaliemiä. Kiiski on poikkeuksellisen sitkeähenkinen kala, eikä se ole erityisen arka. Se pyrkii liikkumaan lähellä pohjaa ja piiloutuu usein kasvillisuuden joukkoon. Kiisken lisääntyminen tapahtuu keväällä, jolloin naaras laskee mätinsä pohjalle, johon uros sen hedelmöittää. Naaras voi kerralla laskea jopa yli 50 000 mätimunaa.
Vaikka kiiski ei ole uhanalainen eikä sen kalastamiseen ole Suomessa erityisiä rajoituksia, sen kannat voivat kärsiä vesistöjen rehevöitymisestä ja saasteista. Kiiskellä on myös huomattava vaikutus muiden kalalajien poikastuotantoon, sillä se syö pieneläimiä pohjasta ja kilpailee näin ravinnosta muiden lajien kanssa. Säilyttäessään luonnollisen roolinsa, kiiski edistää vesistön monimuotoisuutta. Suomessa kiiski on erityisesti lasten ja nuorten ensimmäinen kala, koska se tarttuu helposti onkeen ja on helppo tunnistaa piikikkään selkäevänsä ansiosta.
Ulkonäkö
Kiiski (Gymnocephalus cernua) on pieni makean veden kala, joka kuuluu ahvenkalojen heimoon. Ulkonäöltään kiiski on helposti tunnistettava. Sen vartalo on matala ja suhteellisen lyhyt, sekä hieman pyöristynyt. Kiisken selkä on yleensä tummanvihreä tai ruskehtava, ja siinä voi olla selviä tummia pilkkuja tai läiskiä. Kyljet ovat vaaleammat, vihertävän kellertäviä tai hopeanhohtoisia, ja vatsa on vaalea, lähes valkoinen. Kiisken väritys soveltuu hyvin suomalaisten järvien tummapohjaiseen ympäristöön, jossa se elää piilossa petokaloilta.
Kiisken pää on suuri suhteessa vartaloon ja kuono puolipyöreä. Suu on pieni ja sijaitsee päätä kirkkaasti profiilista katsottaessa. Silmät ovat suuret ja mustat, mikä auttaa kiiskeä saalistuksessa hämärässä. Kiiskellä on kaksi selkäevää. Ensimmäinen eli etummainen selkäevä on piikikäs, ja siinä on yleensä 12–16 kovaa, terävää piikkiä. Takimmainen selkäevä on pehmeämpi ja siinä on useimmiten 10–12 pehmeää ruotoa. Kiisken kiduskannet ovat voimakkaat ja teräväkärkiset, ja niissä on selkeä piikki. Myös vatsa- ja peräevissä voi olla jyrkkiä piikkejä, jotka tekevät kiisken käsittelystä varovaista, sillä piikit voivat helposti pistää ihoa.
Kiisken pituus vaihtelee tavallisesti 10–15 cm, tosin isommat yksilöt voivat kasvaa jopa yli 20 senttisiksi, mutta tämä on harvinaista. Keskimäärin kiiski painaa vain 20–50 grammaa. Kiisken suomut ovat pieniä ja kiinnittyneet tiukasti nahkaan, antaen kalalle hieman karhean tuntuman. Kiisken kylkiviiva on helposti nähtävissä ja se kaartuu kevyesti kyljen poikki.
Kaiken kaikkiaan kiiski on ulkomuodoltaan vaatimaton ja pieni kala, mutta sen runsaat piikit, pyöreä runko ja täpläinen väritys tekevät siitä helposti erottuvan. Kiisken piikkinen evästö toimii puolustuskeinona petoja vastaan. Tämä yhdessä sen pienen koon kanssa mahdollistaa kiisken elämisen monissa Suomen vesistöissä tiheänä ja kestävänä kalakantana.
Historia
Kiiski (Gymnocephalus cernua) on yksi Suomen vesistöissä yleisesti tavattavista kalalajeista, ja sen historia on kiinteästi osa pohjoiseurooppalaista jokien ja järvien ekosysteemiä. Kiiski kuuluu ahvenkalojen heimoon ja on sukua muun muassa ahvenelle ja kuhalle. Lajia on tavattu Suomessa tuhansien vuosien ajan: fossiililöydöt ja vanhat kirjalliset lähteet osoittavat, että kiiskiä on pyydetty jo varhaisista kivikauden asutuksista lähtien.
Suomen kansanperinteessä kiiski tunnetaan niin ongintakalana kuin lastenkalastuksen ensikohteena. Varsinkin menneinä aikoina maju- ja mökkikansan keskuudessa, heikoilla pyyntiajoilla kiiskiä saatettiin käyttää ruokakalana, vaikka nykyisin sitä lähinnä pidetään sivusaaliina tai takaisin laskettavana lajina. Kiisken rooli on ollut pieni ruokataloudessa, mutta ekologisesti tärkeä, sillä laji toimii itse ravintoketjussa sekä saalis- että petokalana.
Historialliset luonnontieteelliset tutkimukset 1800-luvulta alkaen kuvailevat kiiskeä yksityiskohtaisesti: lajin piikikäs selkäevä, pieni koko ja vihertävänharmaa väritys ovat tunnistettavia piirteitä. Kiiski asuttikin nopeasti ihmisten rakentamia tekojärviä ja kanavia, ja sen levinneisyysalue laajeni vähittäin vesireittien mukana.
1700–1800-luvuilla kiiski mainitaan kalastuslainsäädännössä, mutta varsinaisena kaupallisena kalana se ei koskaan noussut merkittäväksi. Kansansaduissa ja tarinoissa kiiski esiintyy usein ovelana ja sitkeänä kalana, mikä kuvastaa sen sopeutumiskykyä sekä kykyä selviytyä vaihtelevissa oloissa. 1900-luvulla biologiaan ja kalakantojen hoitoon liittyvä tutkimus toi esille kiisken merkityksen muun muassa pienpetokalana ja kutupaikkojen vilkkaana käyttäjänä.
Nykyisin kiiskiin liittyvä tutkimus jatkuu edelleen, erityisesti ympäristömuutosten ja vesien rehevöitymisen myötä. Vaikka kiiski ei ehkä ole arvostetuin ruokakala, sillä on edelleen keskeinen asema suomalaisessa järvi- ja jokiluonnossa. Sen historia on esimerkki siitä, miten pienemmätkin lajit ovat osa laajempaa luonnon ja kulttuurin kehityskulkua Suomessa.