Kuvaus: Salakka
Salakka (Alburnus alburnus) on Suomessa yleinen särkikala, joka viihtyy erityisesti kirkkaissa ja matalissa vesissä, kuten järvissä ja joissa. Salakka on hoikkarakenteinen, hopeakylkinen kala, jonka selkä on harmahtava ja vatsa valkoinen. Salakka kasvaa yleensä 10–20 cm pituiseksi ja painaa harvoin yli 50 grammaa. Se elää suurissa parvissa lähellä veden pintaa ja liikkuu vilkkaasti. Salakka on tärkeä osa vesiekosysteemiä, sillä se toimii ravintona monille petokaloille, kuten ahvenelle ja hauelle. Salakka syö pääosin eläinplanktonia ja hyönteisiä. Salakoiden kutuaika ajoittuu kevääseen, jolloin ne kokoontuvat rantavesiin lisääntymään. Vaikka salakka ei ole merkittävä ruokakala, sitä käytetään usein syöttikalana ja esimerkiksi silakan asemesta kalajalosteissa. Salakka tunnetaan myös siitä, että sen suomuja käytettiin aikoinaan tekohelmiin.
Ominaisuudet
Salakka (Alburnus alburnus) on Suomessa yleinen särkikala, joka kuuluu Cyprinidae-heimoon. Salakka on solakka, hopeanhohtoinen kala, jonka kehon sivuilla on terävä ja suomuinen kylkiviiva sekä selvästi haaroittunut pyrstöevä. Salakan pituus vaihtelee yleensä 10–15 senttimetrin välillä, mutta yksilö saattaa kasvaa yli 20 senttimetrin. Painoltaan salakka jää normaalisti alle 50 grammaan. Ulkonäöltään laji muistuttaa hieman pientä silakkaa, mikä näkyy nimessäkin.
Salakan tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat sen litteä kylkiviiva, hyvin kiiltävä kyljen hopea, suuri silmä sekä ohut ja pitkä vatsa, joka muodostaa terävän harjan. Salakan selkä on harmahtavan vihertävä tai sinertävä ja vatsa sekä kyljet ovat kirkkaan hopeanväriset. Suomuja salakalla on tiheästi ja ne irtoavat helposti käsiteltäessä.
Salakka viihtyy parvina kirkkaissa, rehevissä sekä runsasravinteisissa vesissä, kuten järvissä, lammissa ja hitaasti virtaavissa joissa. Se suosii matalia vesialueita, mutta voi tavata myös syvyyksissä erityisesti talvisin. Salakka elää tyypillisesti pinnan ja keskiveden kerroksissa. Ravintonsa se etsii vedestä syömällä pieniä eläinplanktonia, hyönteisten toukkia, vedenpinnan hyönteisiä sekä levää. Salakka on tärkeä ravintokohde monille petokaloille, kuten hauelle, ahvenelle ja kuhalle.
Salakka kutee keväällä, yleensä touko–kesäkuussa, kun veden lämpötila on 12–16°C. Se laskee mätinsä matalille ranta-alueille, jossa kasvipeite suojaa mätimunia. Hedelmöityneet mätimunat kehittyvät nopeasti – poikaset kuoriutuvat yleensä viikon-kahden kuluessa. Salakka on sopeutuvainen ja lisääntyy runsaslukuisesti, minkä vuoksi sitä on useissa vesistöissä hyvin tiheänä.
Salakalla ei Suomessa ole merkittävää kaupallista arvoa, mutta toisinaan se pyydetään veneonenalla tai nuotalla muun pikkukalan ohella. Lajin ansiosta vesistöihin muodostuu terve petokantojen rakenne, sillä salakat ovat petokalojen suosikkisaaliita. Lisäksi salakoiden suomut ovat joskus toimineet helmiäiskorujen sekä rintanappien raaka-aineena.
Kaiken kaikkiaan salakka on sopeutuvainen, runsaslukuinen ja tärkeä osa suomalaisten vesien ekosysteemiä. Sen ominaisuudet, kuten pieni koko, suuri lisääntymiskyky sekä parvissa eläminen ovat mahdollistaneet lajin menestyksen Suomessa ja muualla Euroopassa.
Ulkonäkö
Salakka (Alburnus alburnus) on hoikkarakenteinen, pieni särkikala, jonka ulkonäkö on helposti tunnistettavissa hopeanhohtoisesta värityksestä ja virtaviivaisesta kehosta. Sen ruumis on selvästi litteä sivuilta ja pitkänomainen, mikä auttaa sitä liikkumaan ketterästi virtavesissä ja vesistöjen avoimilla alueilla. Salakan pituus vaihtelee tyypillisesti 10–15 senttimetriä, mutta suurimmat yksilöt voivat kasvaa jopa 20 senttimetriin asti.
Selkäpuoli on vihertävän tai sinertävän harmaa, kun taas kyljet ja vatsa ovat voimakkaan hopeiset. Hopeisen kiiltävät kyljet ovat yksi salakan tunnusomaisimmista piirteistä, ja ne saavat kalan erottumaan etenkin kirkkaassa vedessä. Suomut ovat suuria ja helposti irtoavia. Salakan evät ovat vaaleat, usein lähes läpikuultavat. Rintaevät ja vatsaeivät ovat lyhyet, kun taas pyrstöevä on haarautunut, mikä mahdollistaa nopean uimisen ja äkilliset suunnanvaihdot.
Pää on suhteessa pienehkö, silmät melko suuret ja suu pieni, sijaiten pään kärjessä. Suu aukeaa ylös, joka kertoo sen pääasiallisesta ravinnonsaannista pintavesistä. Pitkä ja solakka ruumiinrakenne tekee salakasta hyvin virtaviivaisen ja sopeutuneen nopeatempoiseen uimiseen.
Salakan ulkoasu muuttuu jonkin verran iän myötä. Poikasilla on ohuempi ruumis ja vähemmän kehittynyt evien muoto, mutta hopeinen väri on tunnistettavissa kaikissa ikävaiheissa. Kutuajan aikana koiraiden kylkiin voi ilmestyä hienojakoista kutupukkelia ja niiden värit saattavat olla hieman voimakkaammat.
Yhteenvetona voidaan todeta, että salakka tunnistetaan virtaviivaisesta, hoikasta vartalostaan, hopeanhohtoisesta kyljestään ja kevyistä, lähes läpikuultavista evistään. Sen ulkonäkö on tyypillisen siro ja se tarjoaa kalalle hyvät valmiudet selviytyä suomalaisen vesistön monenlaisissa olosuhteissa.
Historia
Salakka (Alburnus alburnus) on yksi Suomen tunnetuimmista särkikaloista, ja sen historia ulottuu satojen vuosien taakse niin kalastuksessa kuin vesistöjen ekologioissakin.
Salakka on alun perin levinnyt laajalle alueelle Eurooppaa ja Länsi-Aasiaa. Suomessa sitä esiintyy yleisesti lähes koko maassa aina Lappia myöten, joskin pohjoisimmilla alueilla harvinaisempi. Lajin esiintymisestä on mainintoja jo keskiaikaisista kronikoista ja vanhoista kalastuskirjoista, joissa salakka lukeutui monien sisävesikalastajien tärkeimpiin saaliskaloihin.
Salakan levinneisyyteen on vaikuttanut osaltaan ihmisen harjoittama kalanistutus, sillä salakkaa on istutettu uusiin vesistöihin etenkin 1800- ja 1900-luvuilla. Laajamittaiset kalankuljetukset ja vesireittien rakentaminen ovat edistäneet sen leviämistä. Laji on sopeutunut hyvin erilaisiin elinympäristöihin: se viihtyy sekä järvissä että joissa, usein runsassaalisina parvina kirkkaissa, rehevöityvissä vesissä.
Historian kuluessa salakan merkitys ravintokalana on vaihdellut. Aikoinaan se oli tärkeä proteiininlähde erityisesti sisämaan asukkaille, ja sitä käytettiin usein kuivattuna, suolattuna ja savustettuna. Teollisen kalastuksen ja muiden kalalajien, kuten muikun ja siian, yleistyessä salakan kaupallinen merkitys väheni. Silti 1900-luvun alkupuolella salakkaa käytettiin paljon jopa silakan korvikkeena rannikkoalueilla.
Salakalla on myös merkittävä rooli vesistöjen ekosysteemeissä. Se toimii tärkeänä ravintona monille petokaloille, kuten hauelle ja kuhille sekä vesilinnuille. Vesistöjen rehevöityessä salakkakannat voivat kasvaa suuriksi, millä on vaikutuksia myös ravintoketjuun ja vesistön tilaan.
Nykyään salakkaa pyydetään lähinnä katiskalla, verkoilla sekä talvella pilkillä. Se toimii myös syöttikalana ravustuksessa ja petokalojen uistinkalana. Salakan historia kertoo sen sopeutumiskyvystä ja arvosta suomalaisissa vesistöissä sekä kulttuuriperinnössä vuodesta toiseen.