Kuvaus: Suomenlapinkoira
Suomenlapinkoira on suomalainen koirarotu, joka on alun perin kehitetty porojen paimennukseen Lapissa. Se on keskikokoinen, vahva ja säänkestävä koira, jolla on tuuhea turkki, pystyt korvat ja ilmeikäs katse. Suomenlapinkoira on luonteeltaan lempeä, ystävällinen ja sosiaalinen, mutta myös rohkea ja valpas, mikä tekee siitä erinomaisen perhekoiran sekä hyvän vahtikoiran. Se tulee yleensä hyvin toimeen lasten ja muiden lemmikkien kanssa. Suomenlapinkoira oppii nopeasti ja nauttii monenlaisesta tekemisestä, kuten toko- ja harrastuslajeista. Rotu tarvitsee säännöllistä liikuntaa, mutta se ei vaadi ylenpalttista liikuntaa ollakseen tyytyväinen. Suomenlapinkoira on oivallinen valinta ensimmäistä koiraa harkitsevalle, sillä se on sopeutuvainen ja helposti koulutettavissa.
Suomenlapinkoira arviota
Ominaisuudet
Suomenlapinkoira on monipuolinen, kestävä ja älykäs rotu, joka on alun perin kehitetty poronpaimennukseen pohjoisen vaativissa oloissa. Rotu tunnetaan erityisesti ystävällisestä ja lempeästä luonteestaan sekä perhekeskeisyydestään. Suomenlapinkoira viihtyy hyvin sekä maaseudulla että kaupungissa, kunhan sillä on riittävästi aktiviteetteja ja virikkeitä. Tämä rotu on erittäin sopeutuvainen ja sietää hyvin Suomen muuttuvia sääolosuhteita, kiitos paksun, tiiviin ja vettä hylkivän turkkinsa. Turkin väri vaihtelee mustasta ruskeaan ja heillä on usein tunnusomainen vaalea maski kasvoissaan ja rinnassaan.
Suomenlapinkoirat ovat hyvin älykkäitä ja halukkaita oppimaan uutta, minkä vuoksi ne soveltuvat erinomaisesti erilaisiin harrastuksiin, kuten tottelevaisuuskoulutukseen, agilityyn ja jäljestykseen. Niiden paimennusvietti on edelleen vahva, joten ne nauttivat tehtävistä, joissa niillä on jotain tehtävää tai vastuuta. Vaikka suomenlapinkoira on tottelevainen ja kuuliainen, se saattaa olla ajoittain omapäinen, mikä vaatii omistajalta johdonmukaista, lempeää koulutusta ja kärsivällisyyttä.
Rotu on turvallinen lasten ja muiden lemmikkien kanssa, sillä se on luontaisen lempeä ja leikkisä. Suomenlapinkoirat tunnetaan ystävällisyydestään myös vieraita kohtaan, vaikka voivat olla aluksi hieman varautuneita. Ne eivät kuitenkaan ole aggressiivisia, vaan ennemminkin tarkkaavaisia ja valppaita. Rotu sopiikin näin hyvin vahtikoiraksi, vaikka varsinaista vartiointiviettiä niillä ei juuri ole.
Suomenlapinkoirat tarvitsevat säännöllistä liikuntaa sekä henkistä virikettä. Ne rakastavat pitkiä lenkkejä, leikkiä sekä yhteisiä tekemisiä omistajansa kanssa. Kaksikerroksinen turkki vaatii säännöllistä harjausta, erityisesti karvanlähtöaikoina. Rotu on suhteellisen terve ja pitkäikäinen, ja tyypillinen elinikä on 12–14 vuotta. Tyypillisiä perinnöllisiä sairauksia ovat esimerkiksi silmäsairaudet ja lonkkavika, mutta vastuullisen jalostuksen ansiosta terveysongelmat pysyvät usein hallinnassa.
Kaiken kaikkiaan suomenlapinkoira on uskollinen, hellyydenkipeä ja energinen seurakoira, joka sopii mitä parhaiten aktiiviseen perhe-elämään ja maaseudulle, mutta pärjää myös kaupunkiolosuhteissa riittävällä liikunnalla ja aktiviteeteilla.
Ulkonäkö
Suomenlapinkoira on keskikokoinen, vankkarakenteinen ja näyttävä koirarotu, joka hurmaa heti ystävällisellä ilmeellään ja tuuhealla turkillaan. Urosten säkäkorkeus on yleensä 49 cm ja narttujen 44 cm, mutta pientä vaihtelua esiintyy yksilöittäin. Rotu on selvästi pidempi rungoltaan kuin korkea, mikä antaa sille liikkuvan ja ketterän vaikutelman.
Suomenlapinkoiran turkki on yksi sen tunnusomaisimmista piirteistä. Sillä on tiheä, runsas pohjavilla ja pitkä, karhea päällyskarva, joka suojaa hyvin pohjoisen kylmissä olosuhteissa. Häntä on tuuhea ja kaartuu usein selän päälle, mikä korostaa rodun eloisaa olemusta. Turkin väritys on monipuolinen: yleisimmät värit ovat musta, ruskea ja harmaa, mutta useimmiten niihin yhdistyy hyvin erottuvia vaaleampia merkkejä silmien yläpuolella, rinnassa, jaloissa ja joskus hännässäkin.
Pään muoto on suhteellisen leveä, mutta ei karkea. Kirsu ja huulet ovat yleensä mustia, vaikka ruskeilla yksilöillä ne voivat olla ruskeat. Silmät ovat tummat ja mantelinmuotoiset, ilme on tarkkaavainen ja lempeä. Korvat ovat usein pystyssä, melko pienet, kolmiomaiset ja hiukan eteenpäin suuntautuneet. Suomessa sallitaan kuitenkin myös puolipystyt ja luppakorvat, jos ne sopivat muuten koiran kokonaisulkoasuun.
Raajat ovat tukevat ja suorat, mutta eivät raskaasti rakennetut. Tassut ovat pyöreät ja hyvin tiiviit, mikä auttaa liikkuessa lumisessa tai vaihtelevassa maastossa. Rintakehä on syvä, ja selkä on vaakasuora sekä vahva. Liikkeitään suomenlapinkoira on energinen ja vaivattomasti laukkaava.
Kokonaisvaikutelmaltaan suomenlapinkoira on erittäin sopusuhtainen, elinvoimaa hehkuva ja luonnollisesti rakenteeltaan toimiva koira, joka on suunniteltu pohjoisen vaativiin olosuhteisiin.
Historia
Suomenlapinkoira on yksi vanhimmista suomalaisista koiraroduista, jonka juuret ulottuvat vuosisatojen päähän pohjoisen Suomen ja Lapin alueille. Rotu on alkujaan syntynyt yhteistyössä saamelaisen väestön ja heidän perinteisten elinkeinojensa, kuten poronhoidon, kanssa. Suomenlapinkoiran varhaisimmat esiasteet olivat kestäviä, älykkäitä ja nopeasti oppivia paimenkoiria, joiden tehtävänä oli auttaa porojen paimenessa ja suojelussa sekä vartioida leiriä petoeläimiltä ja tunkeilijoilta.
Ensimmäiset kirjalliset maininnat lapinkoirista ovat 1800-luvun lopulta, mutta koiria on käytetty saamelaisyhteisöissä jo satoja vuosia aiemmin. Geneettiset tutkimukset ovat osoittaneet, että Lapin alueen koirat eroavat selvästi muista suomalaisista alkuperäiskoiraroduista, kuten suomalaisesta pystykorvasta. Tämä kertoo rodun erikoistumisesta pohjoisiin oloihin ja sen tärkeästä roolista paikallisessa kulttuuriperinteessä. Suomenlapinkoiralla oli vankka asema erityisesti poropaimenten apulaisena, sillä se kykeni työskentelemään kylmissä, ankarissa oloissa ja käyttämään ääntään tehokkaasti porojen ohjailussa.
1900-luvun alussa poronhoidon rakennemuutos ja modernisaatio uhkasivat rodun olemassaoloa, mutta muutamat harrastajat ja tutkijat kiinnostuivat alkuperäiskoiran säilyttämisestä. Vakava rotujalostus alkoi 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin suomalaiset koiratutkijat ja kennelväki ryhtyivät kartoittamaan ja tallentamaan Lapin alueen alkuperäiskoirien populaatiota. Ensimmäinen virallinen rekisteröinti rotuna tapahtui vuonna 1945 nimellä Lapinpaimenkoira, ja Suomen Kennelliitto hyväksyi sen omaksi rodukseen vuonna 1967, jolloin myös nykyinen nimi, suomenlapinkoira, vakiintui.
Nykyään suomenlapinkoira nauttii suurta arvostusta sekä perheen lemmikkinä että harrastuskoirana. Se on edelleen arvostettu monipuolisista käyttöominaisuuksistaan, ystävällisestä luonteestaan ja sopeutuvuudestaan nykyaikaiseen elämään. Rotu on yksi suosituimmista kotimaisista koiraroduista ja se on yhä merkittävä kulttuurinen symboli Lapin ja koko Suomen koirankasvatuksessa.