Kuvaus: Vaellussiika
Vaellussiika (Coregonus lavaretus) on Suomen vesistöissä esiintyvä vaelluskala, jota tavataan erityisesti suurissa järvissä ja merialueilla. Vaellussiika tunnetaan hopeanhohtoisesta kyljestään ja solakasta vartalostaan, ja sillä on tärkeä merkitys sekä luonnolle että kalastukselle. Tämä laji tekee pitkiä vaelluksia kudulleen sekä meressä että sisävesissä, minkä vuoksi sitä kutsutaan nimellä 'vaellussiika'. Vaellussiika on suosittu saaliskala etenkin ammatti- ja vapaa-ajankalastajien keskuudessa, ja sen herkullinen, mieto maku tekee siitä arvostetun ruokakalan. Laji suosii viileitä, happirikkaita vesiä ja elää usein parvina. Vaellussiika kasvaa melko nopeasti ja voi parhaimmillaan painaa useita kiloja. Siian pyydystämiseen käytetään esimerkiksi verkkoja ja rysiä. Kestävä kalastus ja vesistöjen suojelu ovat vaellussiian tulevaisuuden säilymisen kannalta erityisen tärkeitä.
Ominaisuudet
Vaellussiika (Coregonus lavaretus), joka tunnetaan myös nimellä siika, on arvostettu Suomen sisävesien ja rannikkovesien vaelluskala. Vaellussiika kuuluu lohikaloihin ja erityisesti suosittuna saaliskalana sitä esiintyy laajalti järvissä, joissa ja Itämeren rehevissä vesissä. Se tunnetaan pitkistä vaelluksistaan, joita se tekee kudulle ja ravinnon perässä. Vaellussiika on ulkonäöltään hoikka, sen kuono on kohtalaisen terävä ja suu pieni. Vaellussiian keskimääräinen pituus on 35–50 cm, mutta vanhimmat yksilöt voivat kasvaa jopa 65-senttisiksi. Paino vaihtelee tyypillisesti 0,5–1,5 kg välillä.
Vaellussiika on hopeanvärinen, sen vatsa on vaalea ja kyljet kirkkaammat kuin monilla muilla valkolohilla. Kylkiviiva on selvästi näkyvä ja suomut tiiviitä. Vaellussiialla on kaksi selkäevää, joiden väliin jää 12–15 sädettä. Häntä on syvähaarainen ja tarkoittaa erinomaista uimakykyä.
Elinympäristön vaatimukset vaellussiialla ovat tarkat: se viihtyy erityisesti puhtaissa, happipitoisissa ja viileissä vesissä, ja tarvitsee kutualueeksi sorapohjia veden virtauksessa. Vaellussiika nousee jokisuihin kudulle syksyllä, jolloin se kerääntyy suuriin parviin. Hedelmöitys tapahtuu usein marras–joulukuussa, veden lämpötilan ollessa 1–7 °C.
Ravintona vaellussiika käyttää pääasiassa erilaisia planktonäyriäisiä, hyönteisten toukkia, kotiloita ja pieniä äyriäisiä, mutta se syö myös kalanpoikasia suuressa määrin kasvaessaan. Poikasvaiheessa se elää usein pinnalla ja siirtyy syvemmälle kasvaessaan. Vaellussiian kasvunopeus vaihtelee veden lämpötilasta ja ravintotilanteesta riippuen.
Vaellussiika on erittäin arvostettu ruokakala sen hienon ja miedon maun vuoksi. Vaellussiika kalastetaan erityisesti rysällä ja verkoilla, mutta se on myös suosittu saaliskala onkijoiden ja perhokalastajien keskuudessa. Vaellussiian kannat ovat paikoin heikentyneet vesien säännöstelyn ja rehevöitymisen sekä kutualuiden häviämisen vuoksi, joten suojelutoimenpiteitä tarvitaan lajin säilyttämiseksi elinvoimaisena tulevaisuudessa.
Ulkonäkö
Vaellussiika (Coregonus lavaretus), joka tunnetaan myös nimellä vaellussiika tai vaellussiikakanta, on tunnettu erityisesti solakasta ja virtaviivaisesta ulkomuodostaan. Lajin yleisilme on hopeanhohtoinen ja hoikka, mikä auttaa sitä liikkumaan nopeasti virtavesissä ja suurissa järvissä. Vaellussiika on melko suuri kala; sen pituus vaihtelee yleensä 40–65 cm välillä, mutta se saattaa kasvaa jopa yli 70 senttimetriin ja painaa 2–5 kiloa, parhaimmillaan vieläkin enemmän.
Vaellussiian ruumis on pitkänomainen ja melko sivuilta litistynyt. Sen pään profiili on suhteellisen matala ja kuonon kärki on usein hieman terävä. Silmät ovat keskikokoiset ja pyöreät, mikä antaa kalalle tarkkaavaisen vaikutelman. Suu on pieni ja sijaitsee suurin piirtein kuonon kärjessä, mikä on tyypillistä planktonia ja pieniä selkärangattomia syöville kaloille. Yläleuka hieman ylittää alaleuan.
Vaellussiian selkä on tummahko, yleensä harmaansininen tai -vihreä, ja kyljet sekä vatsa ovat selvästi vaaleammat ja hopeanhohtoiset. Kylkiviivan alueella näkyy selkeä yksi rivi pieniä suomuja, joita vaellussiialla on 73–90 kappaletta rivissä. Suomupeite on melko ohut ja irtoaa helposti. Vaellussiian evät ovat tyypillisesti vaalean harmaat tai läpikuultavan vaaleat; selkä- ja pyrstöevissä voi esiintyä hieman tummempaa sävyä.
Usein vaellussiialla on myös hyvin tunnistettava rasvaevä, joka sijaitsee selkäevän ja pyrstöevän välissä; tämä on yksi arktisten ja boreaalisten lohikaloihin kuuluvien lajien piirteistä. Pyrstöevä on lovettu, mikä auttaa nopeassa liikkumisessa ja käänteissä. Kyljissä saattaa joskus näkyä pieniä tummia pilkkuja, mutta pääosin vaellussiika on yksivärisen hopeinen.
Yhteenvetona vaellussiika on kauniin hopeanhohtoinen, solakka ja virtaviivainen kala, jonka olemus viestii nopeudesta ja sopeutumisesta nopeisiin ympäristöihin, erityisesti pitkiin vaelluksiin jokiin ja järviin kutemaan. Vaellussiian ulkonäkö on erittäin tunnusomainen: solakkuus, virtaava muoto ja hopeinen väritys.
Historia
Vaellussiika (Coregonus lavaretus) on yksi merkittävimmistä ja tunnetuimmista siikakannoista Suomessa sekä laajemminkin Pohjois-Euroopassa. Sen historia kietoutuu tiiviisti Suomen järvialueiden sekä rannikkovesien kalastuskulttuuriin ja siihen liittyvään elinkeinoon. Vaellussiika sai nimensä erityisestä käyttäytymistavastaan: se vaeltaa murtovesistä tai suurista järvistä kutemaan puroihin, joissa vesi on viileää ja happea runsaasti. Tämä vaellus on osa sen luontaista elinkiertoa ja on mahdollistanut eräiden vaellussiikakantojen ylläpitämisen muuttuviakin ympäristöolosuhteita vasten.
Vaellussiian esi-isä kehittyi viime jääkauden vetäytymisen jälkeen arviolta 10 000–12 000 vuotta sitten, jolloin laji levisi nopeasti uusiin vesistöihin vetäytyvän jään ja nousevan maan myötä. Muinaisista luonnonvaraisista siikakannoista erityisen arvokkaita ovat olleet juuri vaellussiikakannat, joiden vaelluksia pitkin ne ovat päässeet hyödyntämään uusia kutualuita ja ravintoympäristöjä. Suomalaiset vesistöt tarjosivat monipuoliset mahdollisuudet niin luonnollisille kuin istutetuillekin vaellussiikakannoille.
Vaellussiian kalastus on ollut merkittävä osa suomalaista kalastuselinkeinoa jo vuosisatojen ajan. Perinteiset pyydykset, kuten siikaverkot ja -rysät, ovat olleet käytössä erityisesti jokisissa kutupaikoissa. Vaellussiian pyydystäminen on vaatinut tarkkaa ajoitusta ja vesistön syvällistä tuntemusta, minkä vuoksi vaellussiian kalastus on periytynyt usein suvussa tiedon ja taidon mukana.
Viime vuosikymmeninä vaellussiikakannat ovat kohdanneet monia haasteita, kuten vesistöjen säännöstelyn, rakentamisen sekä kalakannan heikentymisen. Pelastustoimenpiteinä on istutettu vaellussiian poikasia useisiin jokiin ja järviin, joilla pyritään elvyttämään ja ylläpitämään luonnollista lisääntymistä. Vaellussiika on edelleen tärkeä osa suomalaista kalastusperinnettä ja luonnon monimuotoisuutta, ja sen historia kertoo elävän yhteyden menneisyyden ja nykyisyyden välillä.